Lainalapsia ja Liika(k)iloja

Olen toistuvasti, vähänväliä ja vaivihkaa kuullut ympäristöltä lauseita "Mikset kirjoita jotain julkista kun sulta toi sujuu?". Pessimisti-realisti-kyynikkona olen ajatellut että ihmiset sanovat vain niin, koska kuuluu sanoa jotain kivaa. Jopa suomalaisen suomalaiselle. Noin kuukausi sitten minulle ehdotettiin kirjoittamista, siis juuri tätä mitä nyt teen, näkyvämmin; blogiin. Tänään, masennuksen taas nostaessa epämiellyttävää olemustaan, päätin että nyt kirjoitan. Blogin nimessä kiteytyy tämän hetken tuntemukset kahteen ehkä irralliseenkin sanaan. Olen aina ollut itselleni enemmän tai vähemmän vääränlainen. Liian kiltti, liian iso, liian ruma, liian masentunut ja surullinen. Vähemmän olen ollut itselleni koskaan kiltti, lempä tai kehunut. Persoonani rakentuu paljon lapsuuteen jossa olen ollut aina aika näkymätön ja kuulumaton. Ei teini-ikää, ei kapinointia, ei rajojen rikkomista. Pienenä olen sovitellut vanhempieni välisiä riitoja olemalla näkymätön, vaivaton ja omatoimine