Olen toistuvasti, vähänväliä ja vaivihkaa kuullut ympäristöltä lauseita "Mikset kirjoita jotain julkista kun sulta toi sujuu?". Pessimisti-realisti-kyynikkona olen ajatellut että ihmiset sanovat vain niin, koska kuuluu sanoa jotain kivaa. Jopa suomalaisen suomalaiselle. Noin kuukausi sitten minulle ehdotettiin kirjoittamista, siis juuri tätä mitä nyt teen, näkyvämmin; blogiin. Tänään, masennuksen taas nostaessa epämiellyttävää olemustaan, päätin että nyt kirjoitan.
Blogin nimessä kiteytyy tämän hetken tuntemukset kahteen ehkä irralliseenkin sanaan. Olen aina ollut itselleni enemmän tai vähemmän vääränlainen. Liian kiltti, liian iso, liian ruma, liian masentunut ja surullinen. Vähemmän olen ollut itselleni koskaan kiltti, lempä tai kehunut. Persoonani rakentuu paljon lapsuuteen jossa olen ollut aina aika näkymätön ja kuulumaton. Ei teini-ikää, ei kapinointia, ei rajojen rikkomista. Pienenä olen sovitellut vanhempieni välisiä riitoja olemalla näkymätön, vaivaton ja omatoiminen. Olen aina kulkenut kouluun itse, on se sitten ollut kilometrin tai kahdenkymmenen päässä. Harrastukset; sama juttu. En muista että minua olisi koskaan hyysätty tai kuljetettu. Jos jotain on halunnut on sen eteen pitänyt tehdä töitä. Aina. Siihen olen siis kasvanut, ajatukseen että millään muulla ei ole väliä kuin sillä että tekee perhanasti töitä ja aina on liian vähän rahaa. Tästä johtuen en muista koskaan edes pienenä pyytäneeni jotain. Tai no olen, yläasteella Y-takkia, koska kaikilla muillakin oli. Tokikaan en sitä saanut, mutta sain taas muistutuksen siitä, että jos sen haluat niin sen eteen pitää tehdä töitä. Ilmeisesti järkiinnyin ja tajusin että Y-takki ei ole minun maailmani olennaisin osa ja se jäi hankkimatta. Toisena esimerkkinä voin todeta että olen kulkenut isäni 70-luvun toppatakissa koko lukioaikani. En kokenut sitä minään ongelmana mutta ehkä se kertoo myös millainen olen.
Masennus ja kaikki siihen liittyvä alakulo ja muu ovat olleet seuranani lähes viisitoista vuotta. Jos kysyisit tuttaviltani asiasta, he eivät tietäisi. Vain muutama ihminen tietää ja se siitä. En ole ikinä halunnut ajatella asiaa niin että ensin tulee masennus ja sitten se muu mitä olen. Olen kokenut sen olevan helpompaa niin. Alitajuisesti olen myös ehkä suojellut itseäni siltä puhumisen tarpeelta, joka ihmisille tulee, jos/kun he kuulevat sanan masennus. Ensin tulee miljoona ohjetta siitä mitä voisi vain tehdä, toinen miljoona siitä miten vain pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja loput sata ohjetta koskee itseä/tuttua/serkkua/jotain kaveria joka myös on masentunut. Ikävä kyllä, näistä harvoin on mitään apua vaan ne asettavat minut tilanteeseen jolloin taas alan miettiä miten loppujenlopuksi kaikki on ihan ok eikä mitään hätää tai masennusta olekaan. On siis ihan ok kääntää oma hätä pois päältä ja kuunnella tuttavan puhetulvaa siitä miten on just nyt ollut tosi ikävä hetki elämässä. Sori siitä, olen pahoillani mutta energiani ei jaksa enää kauheasti kantaa muiden oloja. Tämä kaikki on suuressa ristiriidassa sen kanssa että olen (ilmeisesti) muuten sellainen ihminen joka kantaa suurta maailmantuskaa ja muiden murheita aina mukanaan. Minulle sanotaan myös olevan helppo puhua ja avautua "koska sä olet niin ymmärtäväinen". Ja kyllä, kuuntelen edelleen enkä sano kenellekään "ei kiinnosta" vaikka tosiasia on välillä juuri niin.
Kysyin joskus exältäni mikä on ollut vaikein asia masentuneisuudessani. Hän kertoi että se valtava tyytymättömyyden ja itsekriittisyyden määrä. Ja kuitenkin hän ulkopuolisena on nähnyt ettei mitään tarvetta sellaiseen olisi. Nykyisessä suhteessani olen saanut kuulla samaa. Samoin teen sitä mitä itse pyydän muilta ettei niin tehtäisi. Sulkeudun, vetäydy, hiljenen ja rakennan puhumattomuuden muuria ympärilleni.
Olen tekijä, suorittaja, moottori, työteliäs ja aina valmis auttamaan kaikkia kaikessa. Olen parhaimmillani kun saan tehdä paljon ja tehokkaasti. Olen äärimmäisen kriittinen omalle tekemiselleni ja työnjäljelle, muille annan lähes kaikki "virheet" anteeksi. Haluan että tekemiseni on merkityksellistä. Asia voi olla miten tahansa pieni tai iso, kunhan tiedän että sillä on suora vaikutus jonkun toisen elämän ja työn helpottamiseen. Aika harvoin toisaalta koen, että saisin ns. takaisin samalla tavalla. Silti, jääräpäisesti, haluan aina auttaa. Vaikka viimeisellä jaksamisellani koska merkityksellisyys ajaa kaiken muun pahan olon edes hetkeksi kauemmas.
Olen viimeisen 1.5 vuoden aikana räjäyttänyt elämäni usella tavalla uusiksi. Kaunis ja hyvinhoidettu ero, muutto uuteen kaupunkiin, työ rakastamani lajin parissa ja uusi parisuhde. Eroani on kyseenalaistettu, muuttoani on kyseenalaistettu, uutta suhdettani on kyseenalaistettu. Mikään ei ole ollut helppoa mutta sitäkin enemmän tarpeellista kyllä. Ajatukseni elämästä ja yleisesti olemisesta on kirkastunut pienessä ajassa enemmän kuin ehkä koko elämässäni aiemmin. Ihmisen pitää joskus pystyä ottamaan se ensimmäinen askel niin, ettei joka kerta mieti että "onko tässä järkeä, mitä tästä tulee, pärjäänkö, osaanko, voinko".
Omat vanhempani erosivat vasta (ikävä kyllä) kun olin jo aikuinen. Olen sanonut edesmenneelle rakkaalle isoäidilleni noin 5-vuotiaana että miksei ne eroa. Kiva että tekivät sen noin 20 vuotta myöhemmin. Se ero ei ollut kaunis ja hyvässähengessä hoidettu. Äitini ei koskaan ole ymmärtänyt masennustani. Ensimmäinen reaktio oli "ei sussa ennenkään ole mitään vikaa ollut" joten se keskustelu päättyi aika nopeasti siihen. Nykyään asiasta on aika turha aloittaa keskustelua; joka kerta se päätyy siihen miten hän on yksinäinen, masentunut, erakoitunut ja surullinen. Isäni on varmasti ollut masentunut jo pienestä asti. Hoitoahan kumpikaan heistä ei ole ikinä voinut kuvitella, ei edes keskustelua jonkun ammattilaisen kanssa. Isäni elää edelleen omassa elämässään vahvasti negatiivisessa tunteessa omista vanhemmistaan. Voinette kuvitella että sieltäkään ei ole kannattanut suuremmin tukea hakea. Hieno kombinaatio, toinen ei puhu mitään ja toinen puhuisi vain itsestään. Surullisin asia on ehkä se, etten muista että minulle olisi ikinä sanottu että minua rakastetaan. Tai että äitini olisi ikinä pyytänyt minulta mitään anteeksi. Pieniä asioita mutta toisaalta ne kertovat hyvin paljon siitä miksi haluan aina kertoa ihmisille miten hyviä he ovat omassa asiassaan ja miten paljon arvostan tiettyjen ihmisten luonteenpiirteitä jne.
Uskon että meitä suorittajia, ikuisi kilttejä tyttöjä, on todella paljon. Kaikki eivät ole niitä kympin tyttöjä. Minä kun en ole. Olen joka tavalla mielestäni keskivertoa keskiverrompi. Haluan kuitenkin purkaa tätä kaikkea johonkin, jotenkin.
Masennuksen kasvot ovat rumat. Se on kutsumaton vieras, se on se tyyppi joka ilmestyy eikä osaa lähteä pois. Se on se sama tyyppi joka istuu bussissa aivan liian lähellä, kaivaa nenäänsä, syö räkänsä ja pyyhkii sormen penkkiin. Se on se tyyppi joka lakkaamattaa puhuu itsestään aivan liian kovaa kokoajan, eikä ikinä kysy että mitä sulle kuuluu. Se on noita kaikkia.
Blogin nimessä kiteytyy tämän hetken tuntemukset kahteen ehkä irralliseenkin sanaan. Olen aina ollut itselleni enemmän tai vähemmän vääränlainen. Liian kiltti, liian iso, liian ruma, liian masentunut ja surullinen. Vähemmän olen ollut itselleni koskaan kiltti, lempä tai kehunut. Persoonani rakentuu paljon lapsuuteen jossa olen ollut aina aika näkymätön ja kuulumaton. Ei teini-ikää, ei kapinointia, ei rajojen rikkomista. Pienenä olen sovitellut vanhempieni välisiä riitoja olemalla näkymätön, vaivaton ja omatoiminen. Olen aina kulkenut kouluun itse, on se sitten ollut kilometrin tai kahdenkymmenen päässä. Harrastukset; sama juttu. En muista että minua olisi koskaan hyysätty tai kuljetettu. Jos jotain on halunnut on sen eteen pitänyt tehdä töitä. Aina. Siihen olen siis kasvanut, ajatukseen että millään muulla ei ole väliä kuin sillä että tekee perhanasti töitä ja aina on liian vähän rahaa. Tästä johtuen en muista koskaan edes pienenä pyytäneeni jotain. Tai no olen, yläasteella Y-takkia, koska kaikilla muillakin oli. Tokikaan en sitä saanut, mutta sain taas muistutuksen siitä, että jos sen haluat niin sen eteen pitää tehdä töitä. Ilmeisesti järkiinnyin ja tajusin että Y-takki ei ole minun maailmani olennaisin osa ja se jäi hankkimatta. Toisena esimerkkinä voin todeta että olen kulkenut isäni 70-luvun toppatakissa koko lukioaikani. En kokenut sitä minään ongelmana mutta ehkä se kertoo myös millainen olen.
Masennus ja kaikki siihen liittyvä alakulo ja muu ovat olleet seuranani lähes viisitoista vuotta. Jos kysyisit tuttaviltani asiasta, he eivät tietäisi. Vain muutama ihminen tietää ja se siitä. En ole ikinä halunnut ajatella asiaa niin että ensin tulee masennus ja sitten se muu mitä olen. Olen kokenut sen olevan helpompaa niin. Alitajuisesti olen myös ehkä suojellut itseäni siltä puhumisen tarpeelta, joka ihmisille tulee, jos/kun he kuulevat sanan masennus. Ensin tulee miljoona ohjetta siitä mitä voisi vain tehdä, toinen miljoona siitä miten vain pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja loput sata ohjetta koskee itseä/tuttua/serkkua/jotain kaveria joka myös on masentunut. Ikävä kyllä, näistä harvoin on mitään apua vaan ne asettavat minut tilanteeseen jolloin taas alan miettiä miten loppujenlopuksi kaikki on ihan ok eikä mitään hätää tai masennusta olekaan. On siis ihan ok kääntää oma hätä pois päältä ja kuunnella tuttavan puhetulvaa siitä miten on just nyt ollut tosi ikävä hetki elämässä. Sori siitä, olen pahoillani mutta energiani ei jaksa enää kauheasti kantaa muiden oloja. Tämä kaikki on suuressa ristiriidassa sen kanssa että olen (ilmeisesti) muuten sellainen ihminen joka kantaa suurta maailmantuskaa ja muiden murheita aina mukanaan. Minulle sanotaan myös olevan helppo puhua ja avautua "koska sä olet niin ymmärtäväinen". Ja kyllä, kuuntelen edelleen enkä sano kenellekään "ei kiinnosta" vaikka tosiasia on välillä juuri niin.
Kysyin joskus exältäni mikä on ollut vaikein asia masentuneisuudessani. Hän kertoi että se valtava tyytymättömyyden ja itsekriittisyyden määrä. Ja kuitenkin hän ulkopuolisena on nähnyt ettei mitään tarvetta sellaiseen olisi. Nykyisessä suhteessani olen saanut kuulla samaa. Samoin teen sitä mitä itse pyydän muilta ettei niin tehtäisi. Sulkeudun, vetäydy, hiljenen ja rakennan puhumattomuuden muuria ympärilleni.
Olen tekijä, suorittaja, moottori, työteliäs ja aina valmis auttamaan kaikkia kaikessa. Olen parhaimmillani kun saan tehdä paljon ja tehokkaasti. Olen äärimmäisen kriittinen omalle tekemiselleni ja työnjäljelle, muille annan lähes kaikki "virheet" anteeksi. Haluan että tekemiseni on merkityksellistä. Asia voi olla miten tahansa pieni tai iso, kunhan tiedän että sillä on suora vaikutus jonkun toisen elämän ja työn helpottamiseen. Aika harvoin toisaalta koen, että saisin ns. takaisin samalla tavalla. Silti, jääräpäisesti, haluan aina auttaa. Vaikka viimeisellä jaksamisellani koska merkityksellisyys ajaa kaiken muun pahan olon edes hetkeksi kauemmas.
Olen viimeisen 1.5 vuoden aikana räjäyttänyt elämäni usella tavalla uusiksi. Kaunis ja hyvinhoidettu ero, muutto uuteen kaupunkiin, työ rakastamani lajin parissa ja uusi parisuhde. Eroani on kyseenalaistettu, muuttoani on kyseenalaistettu, uutta suhdettani on kyseenalaistettu. Mikään ei ole ollut helppoa mutta sitäkin enemmän tarpeellista kyllä. Ajatukseni elämästä ja yleisesti olemisesta on kirkastunut pienessä ajassa enemmän kuin ehkä koko elämässäni aiemmin. Ihmisen pitää joskus pystyä ottamaan se ensimmäinen askel niin, ettei joka kerta mieti että "onko tässä järkeä, mitä tästä tulee, pärjäänkö, osaanko, voinko".
Omat vanhempani erosivat vasta (ikävä kyllä) kun olin jo aikuinen. Olen sanonut edesmenneelle rakkaalle isoäidilleni noin 5-vuotiaana että miksei ne eroa. Kiva että tekivät sen noin 20 vuotta myöhemmin. Se ero ei ollut kaunis ja hyvässähengessä hoidettu. Äitini ei koskaan ole ymmärtänyt masennustani. Ensimmäinen reaktio oli "ei sussa ennenkään ole mitään vikaa ollut" joten se keskustelu päättyi aika nopeasti siihen. Nykyään asiasta on aika turha aloittaa keskustelua; joka kerta se päätyy siihen miten hän on yksinäinen, masentunut, erakoitunut ja surullinen. Isäni on varmasti ollut masentunut jo pienestä asti. Hoitoahan kumpikaan heistä ei ole ikinä voinut kuvitella, ei edes keskustelua jonkun ammattilaisen kanssa. Isäni elää edelleen omassa elämässään vahvasti negatiivisessa tunteessa omista vanhemmistaan. Voinette kuvitella että sieltäkään ei ole kannattanut suuremmin tukea hakea. Hieno kombinaatio, toinen ei puhu mitään ja toinen puhuisi vain itsestään. Surullisin asia on ehkä se, etten muista että minulle olisi ikinä sanottu että minua rakastetaan. Tai että äitini olisi ikinä pyytänyt minulta mitään anteeksi. Pieniä asioita mutta toisaalta ne kertovat hyvin paljon siitä miksi haluan aina kertoa ihmisille miten hyviä he ovat omassa asiassaan ja miten paljon arvostan tiettyjen ihmisten luonteenpiirteitä jne.
Uskon että meitä suorittajia, ikuisi kilttejä tyttöjä, on todella paljon. Kaikki eivät ole niitä kympin tyttöjä. Minä kun en ole. Olen joka tavalla mielestäni keskivertoa keskiverrompi. Haluan kuitenkin purkaa tätä kaikkea johonkin, jotenkin.
Masennuksen kasvot ovat rumat. Se on kutsumaton vieras, se on se tyyppi joka ilmestyy eikä osaa lähteä pois. Se on se sama tyyppi joka istuu bussissa aivan liian lähellä, kaivaa nenäänsä, syö räkänsä ja pyyhkii sormen penkkiin. Se on se tyyppi joka lakkaamattaa puhuu itsestään aivan liian kovaa kokoajan, eikä ikinä kysy että mitä sulle kuuluu. Se on noita kaikkia.
Kommentit
Lähetä kommentti