Viimeiset pari päivää on menneet jälleen kohtalaisen syvissä vesissä. Työhakemus toisensa perään palautuu, noin kuukauden odottelun jälkeen, geneerisellä viestillä "ikävä valintamme ei kohdistunut sinuun". Näihin alkaa jo tottua noin 50 lähetetyn hakemuksen jälkeen.
En ole koskaan osannut hakea töitä niin, että hakisin vain hakemisen vuoksi. Jokaista paikkaa olen todella halunnut ja jokaisesta "ei"- vastauksesta tulee edelleen yhtä ikävä fiilis. Arvostan eniten niitä vastauksia joissa todella kerrotaan miksi EI tällä kertaa mutta jatkossa kannattaa hakea jne. Perusteltujahan nämä yleismaalliset vastaukset ovat kun hakemuksia putoilee satoja ja varmasti jokainen on se "iloinen, reipas ja työtäpelkäämätön" vaikka todellisuus olisikin muuta.
Itsellä työkokemusta on kertynyt lähes 15 vuotta plus sitä ennen hankitut lyhyemmät, ns. opiskeluajan työt. Työpaikoissa on selkeä linja ja niistä on nähtävissä varmasti mihin ja miten olen töitäni suunnannut. Samoin opiskelussani. Jatkuva EI käy lopulta myös korvienväliin koska automaattisesti se herättää vastakysymyksen MIKSEI. Ja kun niihin ei enää välttämättä vastausta saa, ei, vaikka olisi käynyt haastattelussakin. Olen toki miettinyt että taidan pudota sellaiseen välin että olen tietyn ikäinen ja omaan tietyn työhistorian = haen liian "helppoja" töitä kun pitäisi panostaa enemmän asiantuntijarooleihin. Kuitenkaan kun noita rooleja ei ole tarjolla ja toisaalta osassa vaatimukset ovat "sky high" niin oma pää alkaa olla aika solmussa että hakee/ei hae/ ei päse haastatteluun koska kokemus/ ei valita koska kokemus/ ei oteta vakavasti koska liian vähän kokemusta.
Lainalapsirintamalla kaikki junnaa tavallaan paikallaan. Pari päivää nyt, kaksi ehkä ensiviikolla, lopusta ei taas tiedä. Miten aikuisen ihmisen pitäisi suhtautua tähän? Ensin päivä oiotaan koko porukkaa tiettyyn rytmiin ja sitten eletään päivä kivasti. Kunnes taas pakataan kamoja ja siirretään pikkuihmiset muualle. Tottuuko tällaiseen ikinä? Voiko tähän tottua? Pitääkö tähän tottua? Minä en ainakaan haluaisi elää loppua elämääni tällä periaatteella. Tuntuu että ollaan pelkkää kuminauhaa suuntaan ja toiseen ja se elämä, mitä se ikinä tällä kombolla onkaan, venyy ja paukkuu kaikkialle muualle paitsi meille neljälle.
En ole koskaan osannut hakea töitä niin, että hakisin vain hakemisen vuoksi. Jokaista paikkaa olen todella halunnut ja jokaisesta "ei"- vastauksesta tulee edelleen yhtä ikävä fiilis. Arvostan eniten niitä vastauksia joissa todella kerrotaan miksi EI tällä kertaa mutta jatkossa kannattaa hakea jne. Perusteltujahan nämä yleismaalliset vastaukset ovat kun hakemuksia putoilee satoja ja varmasti jokainen on se "iloinen, reipas ja työtäpelkäämätön" vaikka todellisuus olisikin muuta.
Itsellä työkokemusta on kertynyt lähes 15 vuotta plus sitä ennen hankitut lyhyemmät, ns. opiskeluajan työt. Työpaikoissa on selkeä linja ja niistä on nähtävissä varmasti mihin ja miten olen töitäni suunnannut. Samoin opiskelussani. Jatkuva EI käy lopulta myös korvienväliin koska automaattisesti se herättää vastakysymyksen MIKSEI. Ja kun niihin ei enää välttämättä vastausta saa, ei, vaikka olisi käynyt haastattelussakin. Olen toki miettinyt että taidan pudota sellaiseen välin että olen tietyn ikäinen ja omaan tietyn työhistorian = haen liian "helppoja" töitä kun pitäisi panostaa enemmän asiantuntijarooleihin. Kuitenkaan kun noita rooleja ei ole tarjolla ja toisaalta osassa vaatimukset ovat "sky high" niin oma pää alkaa olla aika solmussa että hakee/ei hae/ ei päse haastatteluun koska kokemus/ ei valita koska kokemus/ ei oteta vakavasti koska liian vähän kokemusta.
Lainalapsirintamalla kaikki junnaa tavallaan paikallaan. Pari päivää nyt, kaksi ehkä ensiviikolla, lopusta ei taas tiedä. Miten aikuisen ihmisen pitäisi suhtautua tähän? Ensin päivä oiotaan koko porukkaa tiettyyn rytmiin ja sitten eletään päivä kivasti. Kunnes taas pakataan kamoja ja siirretään pikkuihmiset muualle. Tottuuko tällaiseen ikinä? Voiko tähän tottua? Pitääkö tähän tottua? Minä en ainakaan haluaisi elää loppua elämääni tällä periaatteella. Tuntuu että ollaan pelkkää kuminauhaa suuntaan ja toiseen ja se elämä, mitä se ikinä tällä kombolla onkaan, venyy ja paukkuu kaikkialle muualle paitsi meille neljälle.
Kommentit
Lähetä kommentti