Krooninen riittämättömyys

Lainalapset ovat olleet "vieraina" jälleen muutaman päivän. Huomenna taas siirretään paikkaa ja muutetaan arkea toisenlaiseen. Ennen seuraavaa kertaa joka on taas joskus. Onko todella näin että kaikilla eronneilla lapsekkailla on samanlaista säätöä? En jaksa uskoa..

Eilen koko maailma tuntui taas kaatuvan niskaan ja jonkinlainen henkinen selkäranka vain sanoi naps. Koen jatkuvaa riittämättömyyttä joka suuntaan. Itseäni mietin toki aina viimeisenä kun haluan edelleen että kaikilla muilla vain olisi kaikki hyvin. Olen antisosiaalinen sekä kotona että muutenkin jo harvalukuiselle pienelle lähipiirilleni. Työnnän miestäni pois läheltäni enkä jaksa enää puhua. Iloitsen jokaisesta kuulemastani ja näkemästäni menestyksestä ja edistyksestä mitä ympäristössäni tapahtuu muille mutta samalla mietin että koska itse löydän taas töitä, koska tämä kaikki sirkus jotenkin rauhoittuu ja koska mitä miten ehkä ei ikinä mitään..

Ymmärrän hyvin että yksinhuoltajan, siis todellisuudessa yksinäisen tukiverkottoman yksinhuoltajan arki on haasteellista. Hektinen yhteiskunta ei varmasti helpota asiaa mitenkään. En kyseenalaista sitä hetkeäkään. Todennäköisesti en itse jaksaisi, en ainakaan ilman jonkinlaista henkistä särkymistä.