Olen se paljon puhuttu vapaaehtoisesti lapseton. Usein tähän liitetään myös sanoja itsekäs, keskenkasvuinen, vastuuntunnoton ja muita hyvin rakentavia kielikuvia. Muistan toki pienenä leikkineeni nukeilla ja työnnelleeni vauvan leikkivaunuja siinä missä muutkin. En vaan koskaan muista että olisin kokenut mitään pakottavaa tunnetta siitä että oma lapsi pitää olla.
Olen ollut siinä mielessä myös onnekas, ettei parisuhteissani tämä ole ollut koskaa kynnyskysymys. Asia on puhuttu heti auki ja asiasta ei ole tarvinnut koskaan käydä elämäämullistavia keskusteluja. Saatika riidellä. Olen selkeästi ollut hyvissä suhteissa. Ympäristö onkin sitten eri asia. En osaa edes laskea moneenko kertaan olen kuullut ne samat lauseet kuin muutin lapsettomat/vapaaehtoisesti lapsettomat. "Kyllä se mieli vielä muuttuu", "se on ihan eri asia kun saat oman lapsen", "Kadut kyllä jos et lapsia ikinä hanki". Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jossain kohtaan kyllästyin vastailemaan fiksusti ko. kysymyksiin ja ajattelin että ihmiset voisi hiljentää vastaamalla että "Asia ei ole kaikille niin yksinkertainen": Eipä auttanut, kuulin kertomuksia siitä miten nykyään on kaikkia hoitoja (todellako..eikö tämä olekaan enää pimeä keskiaika?), tai että voihan sitä aina adoptoida (edelleen, missä maailmassa ihmiset luulevat minun eläneen?). Joka kerta mietin että miltä nämä keskustelut ja utelut tuntuvat niistä ihmisistä jotka eivät muuta haluaisikaan kuin oman lapsen. En voi edes kuvitella ja toivon että jonain päivänä nämä uteliaisuuden kyllästämät ihmiset joutuvat myös vastaamaan elämässään epätoivottuihin kyselyihin.
Nykyisen suhteen mukana olen myös saanut hypätä mukaan ns. lapsiarkeen. Mukana hyörii vaihtelevissa määrin pari lainalasta. Tyypit ovat ihan huippuja ja on hauska välillä säätää omaakin näkökantaa pikkuihmisten maailmaan. Joku ehkä kuvittelee että lapsien kanssa eläminen ja oleminen on minulle jotenkin epämieluista tai hankalaa. Ei ole. Olen aika usein ollut se joka viimeiseen asti lulluttaa, leikittää, hölmöilee ja haahuilee kaverien lasten kanssa.
Olisi hienoa jos kaikki olisi tässäkin asiassa jotenkin järjevästi. En voi kuitenkaan sanoa että olisi. Jatkuva soutaminen ja huopaaminen siitä missä lapset milloinkin ovat, on todella raskasta. Jonain aamuina sydämeni jättää lyöntejä välistä kun katson noita alituisesti kuskattavia pikkutyyppejä. Joka kerta rutiinit pitää laittaa uudelleen kuntoon, joka kerta pitää selittää miksi asiat tehdään täällä näin, joka kerta kaikki rakennetaan alusta. Miten tällaisessa tilanteessa rakennetaan jotenkin järkevää sidettä lapsiin? Miten tästä paikasta tulee ikinä muuta kuin yksi hoitopaikka lisää? Riipiviä ja isoja asioita. Kuitenkin kaikkien argumentti on aina että "lapset ensin". Itse en usko että näin tapahtuu välttämättä isossa kuvassa. Itse kuitenkin esim. odotin omien vanhempieni eroa lähes 20 vuotta joten en missään nimessä allekirjoita väitettä että lasten takia. Välillä tuntuu että vanhemmat ihmiset eivät myöskään yhtään mieti mitä lasten kuullen puhutaan tai paljonko vartijana lapsi saattaa tuntea olevansa. Pitääkö vielä muistuttaa että minähän en voi missään nimessä ymmärtää mitään mistään koska lapset eivät ole omia. Missä vaiheessa lapsista ja lapsenkasvatuksesta on tullut ydinfysiikkaa..?
Päivät tuntuvat välillä hyvin yksinäisiltä. Toisaalta olen reilussa 1.5 vuodessa oppinut olemaan rauhallisemmin yksin kuin aiemmin. Masentuneena kaikki tunteet korostuvat. Tiedän että oma maailmani on hyvin suurelta osin vain masennusta. Sen vuoksi en itse jaksa lähes ollenkaan olla sosiaalinen mihinkään suuntaan. Se ei tietenkään helpota sitä että sosiaalinen ympyrä voisi kasvaa. Asiat vain korostuvat näin juhlakaudella kun Facebook ja muu some huutaa pikujoulua, joulujuhlaa, puurojuhlaa ja itsenäisyyspäivän kekkereitä. Ei kutsuja, ei pyyntöjä, ei kyselyitä. Pystyn elämään asian kanssa mutta toki jossain sisällä syö ruma masennusmörkö tyytyväisenä pipareita ja jättää jälkeensä isoja surun muruja.
Olen ollut siinä mielessä myös onnekas, ettei parisuhteissani tämä ole ollut koskaa kynnyskysymys. Asia on puhuttu heti auki ja asiasta ei ole tarvinnut koskaan käydä elämäämullistavia keskusteluja. Saatika riidellä. Olen selkeästi ollut hyvissä suhteissa. Ympäristö onkin sitten eri asia. En osaa edes laskea moneenko kertaan olen kuullut ne samat lauseet kuin muutin lapsettomat/vapaaehtoisesti lapsettomat. "Kyllä se mieli vielä muuttuu", "se on ihan eri asia kun saat oman lapsen", "Kadut kyllä jos et lapsia ikinä hanki". Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jossain kohtaan kyllästyin vastailemaan fiksusti ko. kysymyksiin ja ajattelin että ihmiset voisi hiljentää vastaamalla että "Asia ei ole kaikille niin yksinkertainen": Eipä auttanut, kuulin kertomuksia siitä miten nykyään on kaikkia hoitoja (todellako..eikö tämä olekaan enää pimeä keskiaika?), tai että voihan sitä aina adoptoida (edelleen, missä maailmassa ihmiset luulevat minun eläneen?). Joka kerta mietin että miltä nämä keskustelut ja utelut tuntuvat niistä ihmisistä jotka eivät muuta haluaisikaan kuin oman lapsen. En voi edes kuvitella ja toivon että jonain päivänä nämä uteliaisuuden kyllästämät ihmiset joutuvat myös vastaamaan elämässään epätoivottuihin kyselyihin.
Nykyisen suhteen mukana olen myös saanut hypätä mukaan ns. lapsiarkeen. Mukana hyörii vaihtelevissa määrin pari lainalasta. Tyypit ovat ihan huippuja ja on hauska välillä säätää omaakin näkökantaa pikkuihmisten maailmaan. Joku ehkä kuvittelee että lapsien kanssa eläminen ja oleminen on minulle jotenkin epämieluista tai hankalaa. Ei ole. Olen aika usein ollut se joka viimeiseen asti lulluttaa, leikittää, hölmöilee ja haahuilee kaverien lasten kanssa.
Olisi hienoa jos kaikki olisi tässäkin asiassa jotenkin järjevästi. En voi kuitenkaan sanoa että olisi. Jatkuva soutaminen ja huopaaminen siitä missä lapset milloinkin ovat, on todella raskasta. Jonain aamuina sydämeni jättää lyöntejä välistä kun katson noita alituisesti kuskattavia pikkutyyppejä. Joka kerta rutiinit pitää laittaa uudelleen kuntoon, joka kerta pitää selittää miksi asiat tehdään täällä näin, joka kerta kaikki rakennetaan alusta. Miten tällaisessa tilanteessa rakennetaan jotenkin järkevää sidettä lapsiin? Miten tästä paikasta tulee ikinä muuta kuin yksi hoitopaikka lisää? Riipiviä ja isoja asioita. Kuitenkin kaikkien argumentti on aina että "lapset ensin". Itse en usko että näin tapahtuu välttämättä isossa kuvassa. Itse kuitenkin esim. odotin omien vanhempieni eroa lähes 20 vuotta joten en missään nimessä allekirjoita väitettä että lasten takia. Välillä tuntuu että vanhemmat ihmiset eivät myöskään yhtään mieti mitä lasten kuullen puhutaan tai paljonko vartijana lapsi saattaa tuntea olevansa. Pitääkö vielä muistuttaa että minähän en voi missään nimessä ymmärtää mitään mistään koska lapset eivät ole omia. Missä vaiheessa lapsista ja lapsenkasvatuksesta on tullut ydinfysiikkaa..?
Päivät tuntuvat välillä hyvin yksinäisiltä. Toisaalta olen reilussa 1.5 vuodessa oppinut olemaan rauhallisemmin yksin kuin aiemmin. Masentuneena kaikki tunteet korostuvat. Tiedän että oma maailmani on hyvin suurelta osin vain masennusta. Sen vuoksi en itse jaksa lähes ollenkaan olla sosiaalinen mihinkään suuntaan. Se ei tietenkään helpota sitä että sosiaalinen ympyrä voisi kasvaa. Asiat vain korostuvat näin juhlakaudella kun Facebook ja muu some huutaa pikujoulua, joulujuhlaa, puurojuhlaa ja itsenäisyyspäivän kekkereitä. Ei kutsuja, ei pyyntöjä, ei kyselyitä. Pystyn elämään asian kanssa mutta toki jossain sisällä syö ruma masennusmörkö tyytyväisenä pipareita ja jättää jälkeensä isoja surun muruja.
Kommentit
Lähetä kommentti